DRAAMA TUNTURISSA

Ei vuotta ettei tunturisuunnistuksessa tapahtuisi jotain mielenkiintoista ainakin osanottajien mielestä.Tänä vuonna suunnistettiin Kilpisjärvellä Saanan hallitsemassa maastossa. Lähtöpaikka sijaitsi aivan kuuluisan tunturin kupeessa, jonne oli kiivettävä pientä polkua lähes tunti. Se onneksi tiesi sitä, että laskua olisi enemmän kuin nousua, jota sitäkin molempina päivinä lähes 200 m. Matkaa molempina päivinä reilu kymppi.

Viimevuotiseen tapaan Koitto ja Ralf olivat parina(H140). Samoin Maija ja Maaria (D125). Tuula ja Pirjo eivät kisaan voineet osallistua Pirjon kipeytyneiden polvien vuoksi. He joutuvat tyytymään maisemista nautiskeluun. Tämä juttu on kirjoitettu parin Leo (minä) ja Raimo (H140) näkökulmasta

Lauantaina klo 13 aurinko paistoi ja lämpöä oli vain vähän yli 10 astetta. Ihanteellista. N. 700 suunnistajaa ryntäsi merkistä matkaan ohi Saanan kaakkoiskärjen pääasiassa nousten ylöspäin. Hölkkäilin varovaisesti ja  seurasin Raimon hiukan vaivalloista etenemistä. Hetken kuluttua hän sanoi olevansa aivan limiitillä. Ihmettelin sitä, kun  tiesin hänet varsin kovaksi kulkijaksi (maailmanmestari H75). Hiljensin vauhtia tarkkaillen samalla kanssakilpailijoita. Koitto ja Ralf olivat aivan tuntumassa. Ennakkosuosikkipari oli kadonnut maisemaan.

Kakkoselle noustiin edelleen rankasti ja tilanne pysyi ennallaan.

Kartasta näin, että seuraava väli olisi aluksi pitkään laskua ja odottelin muuttuisiko Raimon tilanne, koska hän on erikoisen hyvä alamäessä ja nyt pohjakin oli varsin juoksukelpoista.

Kun alamäkeen lähdettiin, minulle tuli kiire. Vauhti kasvoi Raimon ansiosta hurjaksi. Hänen selkänsä alkoi hälyttävästi kadota kauemmaksi ja kauemmaksi, mutta samalla saimme näkyviin johtavan porukan ja olimme mäen alla aivan heidän kannassaan. Koittoon ja Ralfiin oli syntynyt lisää eroa.

Oli tankkauksen aika. Rensselimme eivät olleet oikein hyvin suunnitellut ja jouduimme auttamaan toisiamme. Samalla saavuttamamme pari vähän karkasi ja Ralf ja Koitto lähestyivät.

Poroaita oli kaatunut maahan. Ohjeissa sanottiin, että poroaidan saa alittaa muttei ylittää. Emme ryhtyneet alittamaan ja toivoimme, ettei tule hylsy, heh,heh.

Eteenpäin. Maasto vaikeutui suunnistuksellisesti. Kärkipari eteni mielestämme liikaa vasemmalle. Toivoimme, että meidän suuntamme olisi oikea. Etenimme kaksijakoisissa tunnelmissa varovasti ja hiukan erimielisinäkin kohti rastia. Yhtäkkiä kärkipari tuli vasemmalta poikittain. Olivat lukevinaan karttaa kuin eivät olisi löytäneet rastia. Ei menty lankaan. Rasti oli parin sadan metrin päässä. Koitto ja Ralf liittyivät seuraamme.

Seuraavaksi polkujuoksu lähes neloselle saakka. Raimo lähti taas kovaa ravia ja minä perässä. Ero takanatuleviin alkoi kasvaa. Edessäolevia ei näkynyt. Sählättiin vähän poroaidan porteissa ja nousuissa Raimolla alkoi taas piiputtaa. Edettiin polkua kunnes huomattiin olevamme väärällä polulla, mutta oikaisimme tyylikkäästi oikealle. Rasti notkelmassa (rotkossa) löytyi helposti, mutta Koitto ja Ralf liittyivät taas seuraan. Edettiin yhdessä polun mutkaan. Olimme sopineet, että siitä oikaistaan viimeiselle. Koitto ja Ralf jatkoivat polkua. Oikaisu oli hyväkulkuista koivumetsää ja osuimme suoraan rastille. Maalissa ihmettelimme missä kilpakumppanit viipyivät. Heidän valintansa oli johtanut huonokulkuisempaan metsän osaan.

Olimme toisia. Voittajaan eroa vajaat 4 minuuttia ja seuraaviin noin kaksi. Tulevasta takaa-ajopäivästä tulisi mielenkiintoinen.

Rantasaunan ja vilvoittelun Kilpisjärvessä (n.10C) toivoimme palauttavan liikkumiskalustomme lähes ennalleen.

Ilta ihmeteltiin mikä aiheutti Raimon pahan hyytymisen heti alussa. Pulssimittari oli näyttänyt koko ajan niin alhaisia lukemia, että syylliseksi arveltiin flimmerinestolääkettä, jonka hän oli ottanut varmuuden vuoksi, kun kyseessä oli normaalia raskaampi reissu ja hänellä näitä vaivoja on joskus ollut.

Toisena päivänä oli vuorossa takaa-ajo. Sää taas erinomainen.  Edellämenevät katosivat tunturiin eikä havaintoja heistä saatu. Koitto ja Ralf sen sijaan ahdistelivat välillä näköetäisyydellä. Mutta Raimon vauhti oli aivan toista kuin edellisenä päivänä. Estolääke oli poissa. Olin vaikeuksissa, kun oma juoksu ei tuntunut oikein lähtevän. Näköetäisyyden onneksi pystyin pitämään. Ykkönen oli suuren rotkon takana. Tulimme vähän sivuun, mutta suurta pummia ei tullut. Takaa-ajajat tekivät saman koukun ja koska Koitto on seurakaveri, viittoilin heille rastin suunnan. Etumatka oli jo vähän kasvanut.

Kakkoselle etenimme suunnassa ja kompassi tuntui taas vetävän oikealle. Poroaidalla totesimme olevamme reilusti oikealla. Onneksi rastikivi näkyi monen sadan metrin päässä. Takaa-ajettavia ei näkynyt missään. Rastiväliajoista jälkeenpäin näin, että olivat venyttäneet etumatkaa.

Kolmosen seutu oli tuttua edelliseltä päivältä. Kisan vaikein rasti. Onneksemme havaitsimme pitkän nenän, jonka avulla oli rasti helppo ottaa pienistä kommunikointivaikeuksista huolimatta. Muita oman sarjan joukkueita ei näkynyt. Koitto ja Ralf olivat hakeneet tätä rastia oikein urakalla samoin Maija ja Maaria heidän perässään.

Nelonen oli helppo. Lampi isomman lammen vieressä ja lyhyt väli. Kisan jälkeen kuulimme, että edellä menevä pari oli hakenut tätä useita minuutteja. Olimmekin näkevinämme heidät rastilta lähtiessämme kaukana, mutta emme olleet varmoja.

Seuraavalle pitkin loivaa rinnettä ja polkua. Juoksu kulki vielä aika hyvin. Rasti löytyi ongelmitta.

Tultiin metsäisempään maastoon, mutta pohja oli edelleen hyvä. Rastille eiliseltä tutun polun ja lammen kautta. Sitten tuli yllätys. Johtava kaksikko näkyi lammen rannalla vain pienen matkan päässä. Olimme jo jonkin aikaa sitten todenneet ettei me juoksemalla heitä kiinni saada. Näin oli kuitenkin käynyt.

Rastilta lähdettiin kohti viimeistä jyrkkään ylämäkeen. Aloimme kuroa eroa umpeen ja saimme heidät kiinni mäen päällä. Raimo ensin ja minä sitten, koska olin kaatunut taas kerran. Loppu oli alamäkeä metsässä. Mentiin sen verran oikealle,  ettei ainakaan mennä vasemmalta ohi vaan ajaudutaan ennen rastia tielle. Pikku hiljaa siirryimme piikkipaikalle. Huomasin tien ja sanoin Raimolle, että tielle. Kiihdytettiin ja ero alkoi kasvaa meidän eduksemme. Sitten se tapahtui. Kompastuin johonkin ja lensin rähmälleni pöpelikköön. Vastustajat menivät ohi, kun keräilin kamppeitani. Kaatuminen antoi kovan adrenaliinipiikin ja lähdin takaa-ajoon. Toinen olisi voitettava. Raimo oli jo kaukana ja vilkuili taakseen. Tempaisin samantien molemmista ohi, mutta se oli virhe. Hapot iskivät jalkoihin ja hyydyin pieneen ylämäkeen täysin. Ensin meni toinen ohi ja sitten vielä toinenkin. En kerta kaikkiaan pystynyt vastaamaan. Raahustin rättiväsyneenä maaliin.

Hävittiin ”rinnanmitalla” yli kolme ja puolituntinen kaksiosainen kisa. Tappion kuittasi vaimojen raivokas kannustus ja tiukan taistelun tuoma mielihyvä. ”Aina” ei voi voittaa.

Maija ja Maaria olivat sarjassaan toisia, Ralf ja Koitto kolmansia.

-Leo-

PS. Nyt näyttää uhkaavasti siltä, että ensi vuoden tunturisuunnistus jää minulta väliin. Olenkin päättänyt ryhtyä valmistautumaan ensi vuoden Rovaniemen  Jukolaan, johon en myöskään ole menossa. Syy tähän on se, että viimeisestä Suunnistaja lehdestä löytyvät erinomaiset ohjeet siihen (Jukka Sakki).