Susanna Junttila

1. Kuka olet, mistä tulet, mitä teet ja keitä perheeseesi kuuluu?

Nimeni on Susanna Junttila. Olen kotoisin Pyhämaasta ja asun Uudessakaupungissa. Ammatiltani olen liikunnan- ja terveystiedon opettaja. Perheeseeni kuuluu avomies Timo, isä ja veli perheineen.

2. Milloin aloitit suunnistuksen?

Aloitin suunnistuksen vuonna 2015.

3. Miten tutustuit Vakka-Rastin toimintaan?

Osallistumalla kuntorasteille opiskeluiden vuoksi vuonna 2001, selaamalla seuran nettisivuja ja kysymällä neuvoa kokeneilta suunnistajilta ja muilta kuntorastilaisilta.

4. Mikä on tämän kauden tavoitteesi?

Osallistua aktiivisesti rasteille ja välttyä isoilta pummeilta. Kilpasuunnistuskin kiinnostaa mutta loukkaannuin pienesti keväällä salibandyssä ja se on estänyt harjoitteluani niin, että olisin valmis laittamaan lappua rintaan.

5. Levy- vai peukalokompassi?

Toistaiseksi levy- mutta haluaisin peukalokompassin. En vain ole vielä piheyttäni malttanut ostaa sitä.

6. Onko sinulla joku oikein erityisesti mieleen jäänyt pummi?

Montakin ja kaikki ottavat edelleen päähän. Omaa typeryyttäään ei voi jälkikäteen ymmärtää.

7. Mitä muita lajeja olet harrastanut tai harrastat tai miten muuten vietät vapaa-aikaasi?

Harrastan suunnistuksen lisäksi salibandyä ja kestävyysjuoksua sekä satunnaisesti milloin mitäkin. Uusin hurahdus on frisbeegolf.

8. Mitä teet kartoillesi suunnistuksen jälkeen?

Aluksi säästin niitä mutta nykyään laitan ne lehtiroskikseen.

9. Mikä on lempikarttamerkkisi?

Jyrkänne sen selkeyden vuoksi.

10. Mikä suunnistuksessa on parasta? 

Minua kiehtoo suunnistuksessa monikin asia. Se on raaka kestävyyslaji, jossa saa todella haastaa omia kunto-ominaisuuksiaan. Rakastan ajaa itseni äärimmilleni ja katsoa mihin naisen rahkeet riittävät. Hienoa lajissa on myös se, että joka kerta se haastaa ja vaatii moniosaamista. Ei riitä, että sinulla on kova kestävyyskunto vaan lisäksi vaaditaan myös ajattelutyötä ja keskittymiskykyä. Yksi paha virhe kartanluvussa voi vesittää täysin siihen asti hyvin menneen suunnistusjuoksun ja päinvastoin. Parhaimmillaan tämä on äärimmäisen palkitsevaa tai sitten se voi pilata koko loppuillan. Iloitsen siis sekä jokaisesta löytyneestä rastista että jokaisesta onnistuneesta rastivälistä.

Suunnistus antaa myös mahdollisuuden uuden oppimiseen. On ollut ilo huomata kuinka esim. oma maastonlukutaito on parantunut ja miten pinnanmuodot ja metsätyypit erottuvat nykyään jo varsin hyvin. Kuviorajoista ja kivikoista puhumattakaa. Lisäksi pidän suunnistuksesta myös sen tietynlaisen alkukantaisuuden vuoksi. Suunnistusmetsällä ei tarvitse hienostella ja on aivan sallittua tulla maaliin hikisenä, punaisena, märkänä, rapaisena, piikkarit suohon uponeena niin, että rahkasammalta saa hakata sukista pois. Viime vuodenkin vedin yksillä ja samoilla reikäisillä trikoilla, kun en viitsinyt uusikaan ostaa ihan sen vuoksi, että ne hajoavat kuitenkin. Ja se oli ihan ok mikä on ihanaa näinä varsin ulkonäkökeskeisinä aikoina. Aina ei tarvitse olla in ja se tekee hyvää jopa ihan mielenterveydelle.

Suunnistus on tuonut elämääni ripauksen lisää myös sosiaalista kanssakäymistä. On ollut mukavaa tutustua muihin rastilaisiin ja päästä osaksi "suunnistusperhettä". Olen alusta asti kokenut olevani tervetullut joukkoon mikä on mukavaa. Aina ei tarvitse sanoa enää edes nimeään ilmoittautumisen yhteydessä, kun jo kerran tunnetaan. Kaupungillakin tulee nyt useammin vastaan tuttuja naamoja. Ainut haastava asia näissä kaupunkikohtaamisissa on se, että ihmisiä ei meinaa tuntea ns. siviilit päällä. Tarvittaisiin Vara:n tuttu puna-valko-sininen asu niin uskaltaisi rohkeammin tervehtiä.